Oikeaan aikaan oikeassa paikassa  LENTOPÄIVÄKIRJA 9.4.2013vh

José,
kentän yleismies,
lennonjohtaja ja
sääprofeetta ym.

Pekka Marjamaa,
lennonopettaja

Raimo Huoviala,
leiriläinen


Kimmo Koskinen,
leiriläinen

Toya,
suiolaisten vuokraemäntä



Kiitos, Kimmo, Josén kuvasta ja omastani.
Kiitos, Matti Huoviala, Toyan kuvasta
Kevään 2013 vuoristolentoleirillä Santa Cilia de Jacassa
“When the polar cyclone is weak, the general flow pattern across mid-latitudes buckles and significant cold outbreaks occur.”   (wikipedia)

Leiriviikko, maaliskuun viimeinen täysi, alkoi sateella ja Maamme-laululla.  Kuten yksi maailmankaikkeuden kuolemattomista viisauksista kuitenkin ennustaa, mennyt kurssikehitys ei ole tae tulevasta, eikä alkuviikosta aina pysty päättelemään, mitä loppuviikko tuo tullessaan: Maamme-laulua ei soitettu seuraavissa formulakisoissa, ja sadekin jaksoi sinnitellä kunnolla vain yhden päivän.
        Jälkeenpäinhän meitä on, hieman epäsoinilaisesti, myös jo valistettu siitä, että pohjoisen pallonpuoliskon sääkriisi ei johdukaan euroalueen vaan napapyörteen heikkoudesta.  José, varmaankin tietämättömänä napapyörteen vaikutuksesta ja ainakin soinilaisuudesta, totesi vain yksinkertaisesti, että Espanjassa on nyt talvi ja kelit ovat sen mukaiset.  Jos vielä yritti inttää Josélle jotain kelitakuista, hän lohdutti, että meillä Jacetaniassa kelit voivat olla ihan kivat, vaikka muualla Pohjois-Espanjassa sataisikin.

Joka tapauksessa olin jo etukäteen tyytyväinen siihen, että kevään leiriä jatkettiin yhdellä viikolla alkuperäisestä aikataulusta.  Nitraan perustuva varasuunnitelmakin oli jo käynyt mielessä, edellisen vuoden maaliskuun lopun historiallisen hyviä säitä ja leirin myöhäistä ajankohtaa muistellessa.  Viimeistään BBC:n lumimyrskykuvia ja brittien ilmeitä katsellessa päätin olla ihan tyytyväinen, vaikka paikallismatkaa ei tänä vuonna kertyisikään tuhattaviittäsataa kilometriä, kuten viime vuonna.
        Kun oli kuunnellut brittien kommentteja edellisten viikkojen säistä ja kävellyt leirin jälkeisellä viikolla sateessa Atlantin rannikkoa, oli pakko todeta lopullisesti, että tänä vuonna lykästi leiriviikon ajoituksessa.  Vielä tämänkään päivän (8.4.) sadeanimaation perusteella suursäätilassa ei näytä tapahtuneen muutosta.  Viikon, parin päästä tiedetään, olisiko ehkä sittenkin pitänyt jättää Espanja väliin tänä vuonna ja leireillä Nitrassa, mutta silloin ollaan vieläkin tukevammin jälkiviisauden puolella.
        Päivä sadetta alkuun ei sotkenut lentämistä juuri lainkaan, ja kaikille leiriläisille tuli tasapuolisesti kuusi lentopäivää kullekin, kaikkiaan kahdeksasta mahdollisesta.  Välillä Kimmo Koskinen ja Raimo Huoviala lensivät keskenään, välillä lensimme kahdella muullakin keskinäisellä kombinaatiolla, sen lisäksi tietenkin, että Pekka Marjamaa opetti meitä kaikkia.
        Yksi eteläaaltopäiväkin mahtui joukkoon, mikä kuuden leirin kokemuksen perusteella on enemmän aaltoa kuin keskimäärin.  Varsinkin näin jälkikäteen arvioiden on helppo antaa anteeksi viime vuoden kevääseen nähden nihkeähköt kelit, kun lentämisen monipuolisuudessa ei ollut valittamista.
Jos viime vuonna siis tuli kokemusta lähinnä joutuisasta matkan taittamisesta vähintäänkin kohtuullisessa termiikkisäässä, tänä vuonna, yhden aaltopäivän lisäksi, oli pari kohtuullista termiikkipäivää, mutta pilvet jäivät tuhatkin metriä alemmaksi kuin viime vuonna.  Muina kuin aaltopäivänä tuulet olivat heikohkoja, eikä oikein kunnollisia rinnelentopäiviä ollut.
        Oman sääteoriani mukaan vuoristossa tuulesta on hyötyä termiikin apuna, jos nostot muuten ovat jäämässä heikoiksi, vaikka varsinaista rinteessä lentämistä ei voisikaan harrastaa.   Nyt reippaampi kahdeksikon kiertäminen jäi vähempään kuin mitä olisi toivonut, mutta ei nyt sentään olemattomiin: sekä Oroelin että Blancasin etelärinteitä tuli sahattua sen verran, mitä hiljalleen hiipuva lentokorkeus antoi myöten.  Ja vuoristo-olosuhteisiin sopivia lentotekniikoitakin sai harjoitella, jos ei nyt erityisen rajuissa olosuhteissa, niin ainakin ennakkoharjoitteluna niitä varsinaisia kovia kelejä silmällä pitäen.
Toisaalta henkilökohtaisesti saattoi olla hyödyllisempää ylipäätään rypistellä heikommissa keleissä ja opetella uutta asennetta heikoissa nostoissa haahuilemiseen.  Oikean lähtöhetken odotteluakin tuli harjoiteltua porukalla, sen verran olosuhteet vaihtelivat päivän mittaan.  Tässähän ei ole mitään tavatonta tasamaallakaan, mutta vuoristossa tuulen suunnan muuttuessa vanhoilla pilvillä on taipumus kadota käsittämättömän nopeasti.  Uuden tilanteen vakiintumista kannattaa silloin kytätä ainakin yhden tupakin verran.  Ja vuoristossa ei tässä tilanteessa toisaalta tarvitse heti olla julistamassa purjelentopäivää päättyneeksi: uusi ja parempi keli voi sekin kehittyä hyvin nopeasti.
        Puhutaan nyt vielä aalloista, kun kerran niitäkin esiintyi.  Tämän vuoden aaltopäivänä tuuli etelästä eikä pohjoisesta, kuten parhaimman aaltolentosään vallitessa.  Tuulikaan ei ollut erityisen voimakas, eli eipähän tarvinnut erityisemmin hikoilla laskukierroksessa 150 kilometrin nopeudella ja ihmetellä, pitäisikö sittenkin laskeutua poikkirullaustielle eikä radalle.
        Itse asiassa aaltopäivän ongelma oli lähinnä se, että roottori ei tahtonut viedä niin korkealle, että aaltoon olisi ylettänyt.  Oma aalto löytyi kentän päältä, lähes parituntisen etsinnän jälkeen, ja sittenkin enemmän Pekan intuition kuin kokemukseen perustuvan vakaumuksen avulla.  Paikassa ei sinänsä ole mitään outoa: yhden eteläaalloista on tapana majailla juuri siinä, mutta kovin laaja-alaiselta se ei vaikuttanut, joten sen löytäminenkään ei ollut mitenkään taattua.  Itse asiassa toisella keikalla sitä ei ymmärtääkseni löytynyt, eikä brittien puoleltakaan kuulunut raportteja paremmasta.
Aallon löytymisen jälkeen siinä ei ole lentämismielessä minusta mitään kovin mielenkiintoista: katsotaan navigaattorista, että pysytellään samassa paikassa, ja pidellään sauvasta kynäotteella, tuijottaen korkeusviisarin tasaista pyörimisliikettä.  Ehdimme käydä lentopinnalla 3050m std, mikä oli minun puolestani ihan riittävästi.  Ilmeisesti aalto kuitenkin teki minuun jonkinlaisen vaikutuksen, koska sen innoittamana syntyi tämä:

CENTRAL LECHERA DE LOS PIRINEOS
24.3.2013


Roottori on aallon kirnu, harvaan naamalla käy virnu,
Vatkaa, vatkaa, hyvän matkaa, tiettyyn pisteeseen vain jatkaa.
Siitä alkaa meno vakaa, tuuli tulee vuorten takaa.
Piimä aallon karaktääri, labiilisen vastaääri,
Tasapainotila toinen, ällikällä lyö jo moinen.
Suhina käy putken suulla, sitä koskeksi vois luulla,
Mutta olekaan ei se Don, sen virtaama niin hervoton.
Paine karkaa, metrit vaihtuu, turhat murheet ilmaan haihtuu.
Viisari vain nojaa tappiin, taitaa mennä lento nappiin.
Sitä katsellessa huokaa: tytöt, maitokahvi tuokaa!
Ohjaamossa tähtihetki, turhaa ollutkaan ei retki.

Olen jo saanut sen suuntaista palautetta, että taisitpa liioitella.  No niin liioittelin, mutta tämä onkin ilmailulyriikkaa.
        Yksi Jacan vuoristoleirin iloja on ollut viettää aikaa yhdessä myös ruokapöydän ääressä eikä vain koneessa.  Jos Toyan viikottaisia lammasillallisia ei lasketa, Santa Cilia on tuppukylä tässäkin suhteessa, mutta hyviä ja erittäin kohtuuhintaisia ravintoloita on lähiympäristössäkin kaikkiin ilmansuuntiin.  Ja sitten kun haluaa syödä vieläkin paremmin, voi kokaista Jacan parhaita paikkoja, vaikkapa Biarritzia ja Mesón Serrabloa.
        Vuoristoihin laajemminkin hurahtaneena päätin tänä vuonna käydä katsastamassa Picos de Europan, josta puhutaan niin kuin se olisi sama asia kuin Cordillera Cantabrica.  Tarkkaan ottaen Picos on osa Cantabrian vuoristoa Espanjan pohjoisrannan tuntumassa.  Picos de Europan (Euroopan huippujen) nimen sanotaan tulevan siitä, että niitä merenkulkijat ensimmäiseksi tuijottelivat kaukaa Atlantin ulapalta palatesssaan, ikään kuin merkkinä siitä, että siellähän se Eurooppa vieläkin paikoillaan on.  Soinilaisuudesta ei noina aikoina vielä tiedetty mitään, joten herkät tunteet Eurooppaa kohtaan eivät nekään olleet pannassa.
        Picosin matka ei ehkä enää mahdu aivan purjelennon aihepiiriin, mutta jos kuvat kiinnostavat, niitä voi käydä katsomassa samassa paikassa kuin leirinkin kuvia:

http://picasaweb.google.com/visa.hietalahti

Ilmailuaiheisia runoja ei syntynyt muita, mutta matkailu- ja ruokailuaiheisia kyllä:

https://sites.google.com/site/visayardstext/home/satakyyskytmerkkitrokeeta


KERHOHALLI

14.5.2013
EFRY FL95, aallossa   

9.4.2013
Oikeaan aikaan oikeassa paikassa   

19.7.2012
Evakkomuistoja   

NÄKÖRADIO EFRY

TOLPPA LONELY


https://plus.google.com/photos/117356038889052480716/2013SantaCilia